avasin tänään ovista yhden.

haluan ajatella jokaista ihmistä wujina. wuji on taijikäsitteistöä ja viittaa taijia (polariteetteja, yiniä ja yangia) edeltävään tilaan: ykseyteen, rajattomien mahdollisuuksien mereen, astiaan joka on samalla kertaa sekä täysi että tyhjä. wujita symbolisoi tyhjä ympyrä - ikuinen ja täydellinen. se on ilman alkua ja loppua, ilman aikaa ja tilaa, ilman mitään. haluan ajatella, että jokainen meistä olisi tuollainen tyhjä ympyrä. että meissä jokaisessa asuisi ääretön potentia, josta nousee erilaisia muotoja. mutta että se, mikä nousee, ei kerro siitä mitä on. öh, pahoittelen epäselkeyttä. tämä olisi mitä luultavammin malliesimerkki wittgensteinin "turhasta metafysiikasta". mutta minä en ole sitä mieltä, että asioita, joista ei voi puhua, tulisi vaieta. minä olen sitä mieltä, että asioiden vierestä puhuminen voi joskus tuoda paljonkin hyvää tullessaan. kunhan ei vain erehdy kuvittelemaan, että puhuu silloin todellisista asioista. olemustietoa ei kai kuitenkaan voida kääntää ihmisten kielelle, valitettavasti. kummallista muuten, miten puheeni on sekava yhdistelmä länsimaista filosofiaa ja hihhulitietoutta. painoin paitaani taannoin tekstin "kävelevä paradoksi", enkä silloin edes ymmärtänyt miten paikkaansapitävä se oli =) en ole aikoihin pitänyt päiväkirjaa ja joskus viime syksynä poltin kaikki edellisetkin. oli pimeää, oli rauhallista ja takassa roihusivat iloisesti teinivuosieni angstiset tuotokset. minua huvitti, mutta samalla olin oudon haikeana. hieman aiemmin olin tajunnut, ettei menneisyyteni enää voisi opettaa minulle paljoakaan. I had made my peace with it, oli aika nousta ja jatkaa, lyödä päätänsä seinään toisaalla. en siis missään mielessä yritä väittää, ettäkö teinivuosien neuroottisuus olisi muka jäänyt taakse.. ehei, se on vain hieman muuttanut muotoaan. siitä on tullut peitellympää, hienostuneempaa, mutta neuroottisuutta all the same.nyt minusta tuntuu, etten enää osaa.. olen tottunut kirjoittamaan toiselle ihmiselle, tuntemalleni ihmiselle. nyt minua on vastassa pelkkä tyhjyys. tai kasvottomia, kyberavaruuden koloihin piiloutuvia olioita, niitä joita en tunne enkä tule tuntemaan.ainiin, en pidä tietokoneista. sen sijaan pidän tuulesta kasvoillani, pidän auringosta, pidän puista ja vedestä ja maasta. pidän äänensävyistä, kasvojenilmeistä, kosketuksista ja tuoksuista. se on sinänsä hassua, että elämän- ja maailmankatsomukseni on lyhyesti määriteltynä itämainen. jotenkin hataran intuitiivisesti tiedostan fyysisen maailman harhaksi ja yritänkin siksi nähdä sen taakse, myös puiden ja auringon ja tuulen taakse. mutta silti, niin.. olen hippi. tänäänkin on ollut niin kaunista. kevät käy päälle ja on pakko hymyillä vieläkin leveämmin kuin tavallisesti. on pakko hyppelehtiä kaduilla ja istuttaa yrttejä ja syödä jäätelöä ja aloittaa uusia projekteja kuten nettipäiväkirjoja. venäjän tunnilla yritin kovasti ylipuhua opettajasetää pitämään tunnin ulkosalla (käytännön harjoituksia out in the open, tiedättehän..). en onnistunut, mutta eipä sekään iloani pilannut. hetkeä myöhemmin istuin tampereen parhaassa ravintolassa, café gopalissa nauttimassa jumalaisia kasvispöperöitä. nyt olen täällä, yliopiston mikroluokassa..ja miksi? ulkona paistaa vielä aurinko.. huh. lähdenkin saman tien.jos joku tätä joskus lukee, tahdon minä hänelle sanoa MINÄ RAKASTAN SINUA.koska minä rakastan.